Ennen palokuntien perustamista tulella oli usein tuhoisat vaikutukset. Vaikka sammutusväkeä olisikin saatu koottua tulipalopaikalle runsaastikin, eivät järjestäytymättömät ja kouluttamattomat ihmisjoukot osanneet sammuttaa tulipaloa tehokkaasti. Palopaikalle kertyikin vain sekalainen väkijoukko, jonka järjestykseen saaminen kesti niin kauan, että tulipalo ehti jo päästä valloilleen.
1800-luvulla Suomen kaupungeissa palontorjunta hoidettiin palkatulla palovartiostolla ja asukkaiden yleisen sammutusvelvollisuuden turvin. Ainoana palkattuna henkilökuntana toimivat palovahdit, jotka vartioivat kaupunkia yöllä. Palon sattuessa he herättivät kaupunkilaiset sammuttamaan tulipaloa kullekin asukkaalle maistraatin määrittämän tehtävän mukaisesti. Palojen torjunta näillä keinoilla oli vaikeaa ja tulipaloja pyrittiinkin ehkäisemään ennalta ankarilla tulen käsittelyä koskevilla määräyksillä sekä palokatselmuksilla. Maaseudulla tulipalojen sammutus oli vielä alkeellisempaa, sammutusvälineinä oli lähinnä ämpäreitä ja avuksi saatavia naapureita oli vähemmän kuin kaupungeissa.
Kaupungeissa tulipaloja ehkäistiin ja tulipalojen leviämistä rajoitettiin myös kaupunkisuunnittelulla. Leveät kadut, katujen varsien puut sekä rakennusten asettelu katujen varsille ehkäisi palojen leviämistä sekä helpotti sammutusvälineiden ja sammuttajien pääsemistä paikalle verrattuna säännöttömästi aseteltujen mökkien ja hökkeleiden keskelle. Myöhemmin tulleet säännökset rakennusten kattomateriaaleista, varsinkin pärekattojen kieltäminen ajoi samaa asiaa. Varkauteen ensimmäinen asemakaava vahvistettiin 1916. Tämä Ivar ja Valter Thomén suunnittelema kaava säännöllisti tehdasalueen ja sitä ympäröivän lähialueen rakentamista. Kaava oli A. Ahlström Osakeyhtiön tilaama ja koski siten vain Varkauden tehtaitten aluetta, Varkaudessa esimerkiksi Taulumäen alue, joka kuului Joroisten kuntaan, sai rauhassa jatkaa hökkelikylämäisessä asussaan.
Vapaapalokuntia alettiin perustaa vapaapalokunta-aatteen levitessä. Vapaapalokunnat olivat tärkeitä niin tulen torjunnassa kuin paikkakuntien elämässä yleensäkin. Vapaapalokuntien tarvitessa rahaa palokalustoon, ne järjestivät juhlia ja tapahtumia ja niistä muodostui tärkeitä sosiaalisen elämän lisääjiä. Maailmanlaajuisen vapaapalokunta-aatteen leviämisen myötä 1800-luvulla alkoi myös vakinaisten palokuntien perustaminen. Syntyi moderni palokuntalaitos, jossa ammattitaitoiset, säännöllisesti harjoittelevat ja kalustoa ylläpitävät palomiehet päivystivät paloasemalla tulipalon varalta.
Suomen ensimmäinen vapaapalokunta perustettiin Turkuun 1838 ja ensimmäinen vakinainen palokunta Helsinkiin 1861. Palokuntien perustaminen merkitsi valtavaa paloturvallisuuden parantumista. Suomen viimeiset isot kaupunkipalot olivat 1800-luvun puolivälissä, jonka jälkeen tulipalot ovat jääneet paikallisiksi palokuntien saatua tulen rajattua. Myös tulipalojen aiheuttamien taloudellisten tappioiden määrä väheni koko 1900-luvun alun aina sodan alkuun asti.
Jo heti alussa palokuntien tehtävänä tulipalojen sammuttamisen lisäksi, on ollut niiden ennaltaehkäisy. Ennaltaehkäisyä on hoidettu sekä palotarkastusten että valistuksen avulla. Palokuntien tehtäväkenttä on laajentunut koskemaan myös onnettomuuksien ja muiden hätätilanteiden hoitoa.
Palokuntien perustamisen kanssa samaan aikaan kehittyi myös sammutuskalusto ja sen käyttö muuttui teknisesti vaikeammaksi ja ammattitaitoa vaativaksi. Tärkein sammutusväline oli pitkään palosankon lisäksi käsivoimin pumpattava ruisku. Höyrykoneen keksiminen toi tulen sammuttamiseen tehokkaan lisäkeinon höyryruiskun muodossa. Suomen ensimmäinen höyryruisku tuli Helsinkiin1870-luvun puolivälissä, mutta ne yleistyivät vasta 1800-1900-luvun vaihteessa. Kalliiden höyryruiskujen sijaan monen palokunnan modernein ase tulipaloja vastaan oli pienempi hiilihapporuisku. Höyryruiskujen aikakausi Suomessa jäi verrattain lyhyeksi moottoriruiskujen yleistyessä paloautojen myötä 1920-30-luvuilla.
